Nipsnaps ja ämpärit päähän - tarina Garyn ja Ryanin kastraatiosta

Tänään oli se päivä. Päivä, jolloin kaksi pientä, mutta niin miehekästä, vaaleaa karvakuonoamme kohtasivat eläinlääkäri-Tepon kirurginveitsen. Kyllä, Gary ja Ryan menettivät molemmat kiveksensä eli heidät kastroitiin. Tarinasta saisi draamaattisen ja nyyhkyttävänkin, mutta emme anna sille sijaa, vaan kerromme rationaalisesti ja iloisestikin, kuinka tähän päädyttiin.

Kastraatio nousi ensimmäisen kerran esiin jo reilu pari vuotta sitten, kun Ryan kasvoi aikuiseksi ja poikien välille muodostui selkeä valtataistelu, kuka on reviirin valtias. Tilanne äityi entisestään, kun muutimme uuteen kotiin ja talo piti ottaa haltuun. Ja parhaitenhan sen saa haltuun, kun merkkailee vähän sinne sun tänne, nimenomaan sisällä. Niin siinä uudet lattialistamme kokivat kovia. Ihmisväki hiki hatussa ja rätti kourassa jynssäsivät pissimerkkejä ja koittivat neutralisoida niiden vastenmielisiä hajuja. Ajatus kastraatiosta kypsyi poikien emännän mielessä hyvinkin vahvasti, mutta tiellä oli vain yksi iso mutta - poikien isäntä. Isäntä tuumasi, että poikien luonne muuttuisi operaatiosta ja kyllähän poikien pitäisi saada olla poikia luontaisesti. Ilmeisesti järjestyksessään viidestoista reilun puolen tunnin pissisiivoussessio työpäivän jälkeen kuitenkin muutti isännän mielialan ja hän varasi ajan kastraatioon. Poikia kuitenkin kovasti säälitellen. Operaatiota edeltävänä iltana isäntä haki vielä jotakin "pelastusta" pojille internetistä ja bongasi kemiallisen kastraation. Kemiallisessa kastraatiossa uroskoiralle asennetaan kapseli niskaan, joka vapauttaa kehoon testosteronitasoa laskevaa ainetta. 

Pojat "pelastuivat" leikkaukselta, ja saivat niskaansa kapselit, joidenka myötä heidän kiveksensä kutistuivat aivan minimaalisen kokoisiksi. Merkkailut loppuivat, niin sisällä kuin ulkona. Lenkillä ilahdutti, ettei joka kiveä, oksaa ja tolppaa ollut aivan pakko haistaa ja ruikata, vaan riitti, että hoiti pissitarpeensa parilla pidemmällä pissillä kävelyn lomassa. Isäntäväki sai palata kotiin työpäivän jälkeen ilman rättijumppaa. Poikien luonteet pysyivät aivan ennallaan kapselista huolimatta. Kapselin vaikutusajaksi luvattiin noin puoli vuotta-vuosi. Ryanin kapseli taisi tehota Garya pitempään, onhan Ryan hieman pienempikokoisempikin kuin Gary. Vaikutus hiipui pikkuhiljaa noin vuoden jälkeen. Kun puolitoista vuotta oli kulunut, kapselin vaikutus oli totaalisen poissa. 

Tämä kevät olikin sitten aikamoista hullun myllyä pojilla. Reviiri laajeni omasta pihasta aivan liian moneen naapuripihaan - pahoittelut naapureille! Aiemmin sentään kutsu ja viimeistään herkut tehosivat naapurista kotipihan puolelle tulemiseen, mutta nyt korvat olivat surkastuneet. Erityisesti naapurin tyttökoiran piha veti puoleensa joka hetki. Merkkailut palasivat kuvioon. Lenkit muuttuivat nyhjäämiseksi joka hajun kanssa. Sisätilohin alkoi ilmestyä jälleen pissimerkkejä hajuineen, aikalailla isoissakin määrin. Ja mikä ikävintä, Gary pomokoirana alkoi jahtaamaan Ryania, tavoitteena astua Ryania. Näiden tempausten jälkeen, päätös kastraatiolle ei ollut vaikea. Vielä, kun ynnäsimme terveydelliset plussat, joita kastrointi tuo tullessaan sekä sen ajatuksen, ettei Gary ja Ryan tule jälkeläisiä tekemään, niin varasimme ajan eläinklinikalle.

Nyt pojat toipuvat muutaman päivän operaatiosta. Pidetään ämpäreitä päässä, ollaan vähän maltillisempia riekkumisten suhteen, lääkitään haavan kivut pois ja pidetään haava muutenkin koskemattomana. Eiköhän tämä elo ja olo tästä oikene ja maistu jatkossakin yhtä makealle kuin aiemminkin, ilman turhia häiritseviä hormoneita. Jälkikäteen harmittelemme lähinnä isäntäväen liiallista koirien inhimillistämistä ja "ihmisen asemaan asettamista", jolla pitkitimme koirien viettejä ja hormonihurinoita, niihin kuitenkaan vastausta antamatta tai mitään mahdollistamatta - tyttökoiria kun ei käyty kuin haistelemassa. Joten annamme poikien olla poikia jatkossakin, koiramaisen veikeitä sellaisia, ilman neljää kivestä. Kesä ja kärpäset ja naapurin Rolle, täältä me tullaan!